Yoko Onosta

Minusta itsestänikin tuntuu mielenkiintoiselta, että avaan tämän blogin kirjoittamalla Yoko Onosta. Kyseinen rautarouva kun on ainakin joidenkin tuttaviensa kertomusten mukaan melko omalaatuinen persoona.

Miksi sitten Yoko Ono? Olen ollut Beatles-fani niin kauan kuin jaksan muistaa, ja olen lukenut kovasti Beatleseistä. Siinä yhteydessä sitten on tietenkin pakostakin tullut tutustuttua myös Yoko Onoon. Eilen satuin katsomaan hänen elokuvansa Fly, josta olin kyllä lukenut jo kauan aikaa sitten, muun muassa May Pangin omaelämäkerrasta Rakas John. May Pang, joka oli ollut kuvauksissa assistenttina, kertoi varsin perusteellisesti kuvausten kulusta. Olin siis valmistautunut kyseisen lyhytelokuvan katsomiseen. Toisaalta täytyy todeta, että mikään ei voi valmistaa sen näkemiseen. Se on jotain, josta ei voi saada mielikuvaa lukemalla siitä ja sen kuvauksista. Se on jotain, mikä täytyy nähdä itse.

Flyn katsominen toi mieleeni lukioaikoina, joskus 18-vuotiaana kirjoittamani äidinkielen aineen. Aineessa olin hyödyntänyt sitä, että olin saanut varsin paljon tietoa Yoko Onosta ja hänen taiteestaan, kun olin innokkaasti ahminut kaikkea Beatlesiin ja John Lennoniin liittyvää kirjallisuutta. Kun muistin aineen, sain päähäni idean, että voisin alkaa pitää blogia, johon kirjoitan erilaisista taiteen muodoista, joihin satun törmäämään. Tuli myös mieleen, että Yoko Ono voisi olla mielenkiintoinen aloitus blogille. Hänen taiteensa kuitenkin jakaa mielipiteitä, ja siitä voisi esittää kysymyksen "taidetta vai ei?" - mikä olikin otsikkona kirjoittamassani aineessa.

Taidetta vai ei?

1960-luvun lopulla oli englantilaisessa Indica-taidegalleriassa omalaatuinen taidenäyttely, jossa yksi taideteoksista oli lauta, johon yleisö sai maksua vastaan hakata nauloja. Taiteilija oli japanilaissyntyinen amerikatar Yoko Ono. Näyttelyä oli katsomassa myös Beatles-yhtyeen laulaja-kitaristi John Lennon, jonka eräs ystävä oli tuonut galleriaan. Lennonin ystävä myös tutustutti tämän Yoko Onoon, joka ei sanonut mitään, vaan ojensi Lennonille kortin, jossa luki vain: "Hengitä." Kortti oli peräisin Yoko Onon tekemästä "runokirjasta" Grapefruit, joka koostui korteista, joissa jokaisessa oli jokin neuvo. Naulalaudan kohdalla John Lennon kysyi Yoko Onolta: "Jos annan sinulle mielikuvitusrahaa, saanko hakata lautaan mielikuvitusnaulan?" Lennon sai luvan tehdä niin, ja myöhemmin Yoko Ono sanoi, että tuolloin hän huomasi hänessä ja Lennonissa olevan jotakin samaa. Kun Yoko Ono ja John Lennon alkoivat sitten seurustella ja menivät naimisiin, sai Yoko Ono suurta julkisuutta taiteelleen.

John Lennon tukijanaan ja rahoittajanaan Yoko Ono toteutti monia erilaisia tempauksia, joita hän kutsui taiteeksi. Monet ihmiset kuitenkin olivat sitä mieltä, etteivät Yoko Onon teokset olleet taidetta, vaan ainoastaan yrityksiä saada rahaa ja julkisuutta. Kuinka muka yksi ainoa sana voisi olla runo ja laulun sanoitus? Tekijänoikeusvirastokaan ei suostunut myöntämään Yoko Onolle tekijänoikeuksia laulun "Why" sanoitukseen, joka oli vain sana "miksi", jota Yoko Ono huusi sävelmän päälle monta kertaa peräkkäin. Yoko Ono yritti monta kertaa saada "runolleen" tekijänoikeuksia, mutta tekijänoikeusvirasto ilmoitti, että runossa täytyy olla vähintään kahdeksan säettä, ennen kuin se voidaan suojata. Yoko Ono sai tekijänoikeudet vain sävelmälle nimeltä Why.

Jotkut "taideteoksensa" Yoko Ono teki rauhan nimissä, kuten esimerkiksi elokuvan "Up Your Legs Forever", jota varten hän käski 367 ihmistä studioon kuvatakseen heidän säärensä. Yoko Ono painotti sitä, että se tapahtuisi rauhan puolesta, ja hänen valitsemansa ihmiset tulivat tottelevaisesti studioon ja suostuivat kuvattaviksi. Elokuvan ensi-illan yleisö tosin kyllästyi varsin pian, ja vihellyskonsertti täytti salin: yli tunnin mittainen elokuva näytti vain erilaisia sääriä eikä siinä ollut mitään juonta.

Muutamat Yoko Onon "taideteoksista" olivat lavalla tapahtuvia. Yksi näistä oli nimeltään Cut Piece, jossa Yoko Ono istui lavalla, ja yleisö sai käydä leikkaamassa paloja hänen vaatteistaan, kunnes hän oli aivan alasti. Yoko Onon mukaan nunnat ymmärsivät tämän parhaiten. Cut Piecen jälkeen olivat jotkut nunnat sanoneet Yoko Onolle, että he tekevät periaatteessa samalla tavalla: antavat ihmisille sitä, mitä nämä tarvitsevat, eivätkä jotain sellaista, mistä ei ehkä olekaan mitään hyötyä.

Laulun Why lisäksi Yoko Ono on tehnyt useita muita erikoisia lauluja, muun muassa Oh John Let's Hope for Peace -nimisen kappaleen, jonka lauluosuus on omituista vinkumista, kirkumista ja huutamista, joiden seasta tarkkaavainen kuuntelija voi erottaa sanat "Voi John, toivokaamme rauhaa." John Lennonin eläessä Yoko Onon laulut olivat varsin usein tämän tyylisiä, mutta Mark Chapmanin ammuttua John Lennonin New Yorkissa joulukuussa 1980 Yoko Ono teki levyn Season of Glass, jonka lauluissa oli enemmän sanoja kuin ennen. Lisäksi Yoko Onon omalaatuinen ääntely oli vähentynyt melkein olemattomiin. Ehkä Season of Glass oli Yoko Onolle surutyötä Lennonin kuolemasta, sillä eräs kappale alkaa laukauksilla, joiden jälkeen Yoko Ono huutaa kärsivällä äänellä: "Ei!"

John Lennonin eläessä lehdet kirjoittivat paljon Yoko Onon tempauksista. Tekipä Yoko Ono mitä tahansa, hän sai yleisöä ja täytti palstamillimetrejä. Olihan hän "Beatle-Johnin" vaimo, ja monet halusivat nähdä, minkälaista "taidetta" hän teki. Nykyään Yoko Ono ei ole julkisuudessa niin usein kuin Lennonin eläessä, mutta kuitenkin yhä saa silloin tällöin lukea lehdistä hänen taiteestaan ja teoistaan. Onhan hän Lennonin leski.

Persianlahden sodan aikana, vuoden 1991 alussa, Yoko Onolla oli näyttely Suomessa. Hän kävi näyttelyn avajaisissa, ja maalautti ääriviivansa useaan kohtaan taidegallerian seiniin. Yoko Onon kunniaksi oli myös otettu esille "Sota on ohi - jos sinä niin haluat" -julisteita, joita John Lennon ja Yoko Ono olivat 1960-luvun lopulla liimauttaneet useiden kaupunkien mainospylväisiin ympäri maailman. Yoko Ono oli iloinen näiden julisteiden esiinotosta ja sanoi haastatteluissa, että ne ovat yhä varsin ajankohtaisia.

Onko Yoko Ono sitten taiteilija vai huijari? Saman kysymyksen voisi kysyä kenestä avant garde -taiteilijasta tahansa. Jotkut Yoko Onon töistä ovat taidetta, vaikka ne poikkeavatkin perinteisestä taidekäsityksestä eivätkä siksi saa joidenkin ihmisten hyväksyntää. Jotkut ovat erikoisuuksia, jotka herättävät keskustelua. Mutta joukkoon mahtuu myös mauttomuuksia. Kuitenkin Yoko Ono on mielestäni taiteilija. Avant garde -taide on taidetta, joka ei kuitenkaan ole taidetta. Avant garde voi ottaa tavallisen käyttöesineen ja sijoittaa sen taidegalleriaan tehden siitä taidetta. Avant garde on mielikuvitusta, ja Yoko Onon työt ovat mielikuvituksen taidetta.

Aineessa en maininnut ollenkaan lyhytelokuvaa Fly. Varmaankin siksi, että vielä lukioaikoina olin varsin ujo tyttö, enkä olisi mitenkään kehdannut antaa äidinkielen opettajani nähtäväksi ainetta, jossa kirjoitan alastomana makaavasta naisesta, joka on niin vahvasti huumeiden vaikutuksen alaisena, että ei pysty liikuttamaan sormeaankaan, ja kärpäsestä joka kulkee hänen ihollaan ja menee jopa vaginaan asti. Silloin minulla oli jotain itsesuojeluvaistoa.

Sittemmin räväkkyys on astunut kuvaan. Minun ei myöskään tarvitse enää miettiä, kuinka perverssinä opettaja minua pitää, koska lukioaika ja teini-ikäkin menivät jo. Voin siis rauhassa istahtaa tietokoneeni ääreen tai vetää läppärin syliini ja kirjoittaa oman näkemykseni eräästä lyhytelokuvasta nimeltään Fly. Kunhan vain saan muodostettua näkemyksen - Fly on jotain minkä kuvaamiseen on hankalaa löytää sanoja. En ole edes varma, pystynkö siihen, vai jääkö Yoko Ono toistaiseksi tämän yhden postauksen ja lukioaikaisen aineen varaan. Ainakin Yoko Ono toimi loistavasti blogin herättäjänä.