Hei, me sensuroidaan!

Eilen uutiset paljastivat, että Sonera oli käyttänyt myös brittiläisen Internet Watch Foundationin suodatuslistaa, vaikka sen olikin pitänyt käyttää vain Suomen keskusrikospoliisin listaa. Asia huomattiin, kun IWF:n listalle oli päätynyt yksi Wikipedian artikkeli, ja Soneran liittymistä ei päässyt kyseistä artikkelia lukemaan. Kun asia oli paljastunut, Sonera selitti kyseessä olleen vahinko. Se vain ihmetyttää, miten jokin suodatuslista päätyy "vahingossa" päälle - varsinkin sellainen, millä ei pitäisi olla mitään tekoa Suomessa. Eikö siellä Soneralla muka ollenkaan katsota mitä tehdään, heilutellaan vain hiirtä ja naksutellaan sinne tänne, ränkätään näppäimistöä vähän sinne päin, ja lataillaan mitä sattuu?

Miten Wikipedia tai jokin Wikipedian sivu päätyy lapsipornolistalle? Entä mitä tällä on tekemistä minun taideblogini kanssa? Blokattu sivu käsitteli Scorpionsin levyä Virgin Killer. Lapsipornoksi oli luokiteltu artikkelin yhteydessä oleva kuva levyn kannesta. Blogiini taas asia liittyy siten, että kyse oli kansikuvataiteesta.

Virgin Killer ilmestyi 32 vuotta sitten. Jos kansikuva olisi lapsipornoa, se olisi kyllä jo aikaa sitten kielletty ja määrätty hävitettäväksi. Ei se olisi selvinnyt 32 vuotta julkisuudessa täällä länsimaissa, jos se olisi lapsipornoa. On tehtävä selkeä ero lapsipornon ja taidekuvan tai tavallisen pikkulapsen nakukuvan välillä. Virgin Killer ei ole edes ainoa levy, jonka kannessa on hyödynnetty taiteellisesti alastoman lapsen tai nuoren kuvaa. Lisäksi taidegallerioissa on lukemattomia arvostettujen taiteilijoiden maalaamia tauluja, joissa on vähäpukeisia tai alastomia lapsia. Ovatko nekin lapsipornoa, ja pitääkö ne ottaa pois taidegallerioista ja tuhota? Uskon myöskin, että lähes kaikista meistä suomalaisista löytyy ainakin isin ja äitin valokuvakansioista lapsuudenaikaisia kuvia, joissa olemme alasti. Iik, suomalaisissa kodeissa on pilvin pimein lapsipornoa! Nyt vain heti hirveät ratsiat käyntiin, niin että saadaan vankilaan kaikki nuo sadattuhannet vanhemmat, jotka ovat julkeasti alistaneet oman jälkikasvunsa lapsipornon uhriksi!

Vaikka webin sensurointi ei kuulukaan blogini aihepiiriin, totean siitä sen verran, että mikäli jossain päin webiä tosiaan on oikeaa lapsipornoa, niin siitä pitäisi silloin oitis ilmoittaa poliisille siihen maahan, jonka alueella kyseinen palvelin sijaitsee. Silloin saataisiin lapsiporno pois webistä, ja syylliset kiikkiin - ja mahdollisesti uhreja pelastettua. Tai ainakin estettyä se, että enemmän lapsia joutuisi uhreiksi, kun syylliset olisivat vankilassa eivätkä pystyisi enää nappaamaan uusia uhreja. Sensuurilistat ovat vain sitä, että tukimme silmämme ja korvamme ja uskomme, että mitään pahaa ei ole, koska emme näe tai kuule mitään pahaa. Tai tässä tapauksessa olisi oikeammin sanoa, että meidän päällemme heitetään peitto, jotta emme näkisi tai kuulisi mitään pahaa. Itse pahuus vain saa mellastaa rauhassa. Lisäksi on osoittautunut, että suurin osa meiltä peitetystä (eli niistä sensuroiduista webbisivuista) ei olekaan mitään lapsipornoa, vaan jotain aivan muuta. Lisäksi nuo blokkauslistat ovat salaisia - milloin meidän näkyvistämme aletaan sensuroida epäsuotuisia tai epäsopiviksi katsottuja mielipiteitä? Kuinka laajaksi sensuuri kehittyy, jos se saa jatkua? On aivan liian helppoa lisätä listalle jotain mitä arvon sensori pitää sopimattomana, erityisesti kun listat ovat salaisia.

Valitettavasti vain lapsipornolla ratsastamalla on saatu jopa Suomen perustuslain vastaiset sensuurilistat läpi. Jos sensuuria yrittää vastustaa, saa liian helposti pedofiilin leiman otsaansa: "Mitä, kannatatko sinä lapsipornoa, kun vastustat sen vastaisia toimenpiteitä? Sinä olet siis pedofiili!" Vaikka yrittäisi selventää, että eihän tuo mitään ongelmaa ratkaise, eikä pelasta yhtään lasta joka olisi ehkä saatettu pelastaa, jos salaisen sensuurin sijaan olisi tehty kansainvälistä poliisiyhteistyötä palvelinten poistamiseksi ja syyllisten pidättämiseksi, niin hurmahenkinen sensuurinkannattaja ei edes kuuntele, koska on liian kiireinen hokiessaan mantraansa "mutta ajatelkaa lapsia!" Niin, lapsia pitäisi ajatella - siksi pitäisikin tarttua itse ongelmaan, eikä vain panna käsiä silmilleen niin ettei pysty näkemään ongelmaa, ja sen jälkeen kuvitella että mitään ongelmaa ei ole.

Palatakseni lähemmäksi blogini aihepiiriä: Minulta on sensuroitu taidetta. Tällä kertaa vain yksi levyn kansikuva, mutta mitä on tulossa? Ovatko seuraavaksi vuorossa esimerkiksi Madonna del garofano, Madonna Litta tai Manneken Pis? Kaikissa näkyy alaston lapsi, jopa paljaampana kuin nyt sensuroidussa levynkannessa - levynkannen tytön jalkoväli sentään oli peitetty rikkoutunutta lasia muistuttavalla kuviolla, kun taas näissä mainitsemissani taideteoksissa näkyy kaikissa enemmän tai vähemmän selkeästi poikalapsen jalkoväli. Onko taiteen sensurointi hyväksyttävissä? Pitääkö nyt perustaa erityisiä sensorinvirastoja, joiden virkailijat kulkevat museoissa leikkaamassa epäsopivat kohdat pois maalauksista, ja pukemassa siveettömille patsaille vaatteet päälle? Alkaako Isoveli valvoa sitä, mitä kirjoja kansa saa lukea, ja millaisessa muodossa? Aletaanko kirjoja polttaa, jotta ihmiset eivät saisi tietoa? Ray Bradburyn kirjasta Fahrenheit 451 kertovassa Wikipedia-artikkelissa sanotaan: "Fahrenheit 451 on varoittava skenaario siitä, millaiseksi yhteiskuntamme voisi pahimmillaan muodostua, mikäli sitä vietäisiin tiettyyn suuntaan." Alkaa vain tuntua siltä, että yhteiskuntaa on alettu viedä kyseiseen suuntaan. Kun vuosi kohta vaihtuu, voinko kaivaa esiin kalenterin vuodelle 2009, vai täytyykö minun ottaa esiin kalenteri vuodelle 1984?

Taiteen (syvin) olemus - hajanaista pohdintaa

...eli Yoko Onon pojan paluun kosto. Ei, en kirjoita Fly-lyhytelokuvasta. Yoko Ono kuitenkin tuntuu olevan varsin ajatuksia herättävä taiteilijatar, ja tarjoaa loistavan lähtöalustan taiteen olemuksen pohtimiselle.

Eräs tuttavani kommentoi edellistä postaustani. Hän muisteli teini-ikäänsä, ja yhtä silloin lukemaansa Yoko Onon kommenttia taiteesta. Hän ei ollut aivan varma, muistiko lausahduksen oikein, mutta sanoi sen olleen jotain tyyliin "Jos panen Johnin kanssa vihreän omenan valkoiselle flyygelille muuten tyhjässä valkoisessa huoneessa ja katselemme sitten sen vähittäistä hajoamista, se on taidetta." Itse en ole aiemmin kuullut kyseistä kommenttia, mutta toisaalta en olekaan lukenut yhtään kirjaa joka olisi kirjoitettu varsinaisesti Yoko Onosta; olen tutustunut häneen lähinnä kylkiäisenä lukiessani Beatlesistä ja John Lennonista kirjoitettuja kirjoja. Uskon kuitenkin että Yoko Onon suusta on hyvinkin voinut tulla kyseinen määritelmä - se sopii siihen, millaista taidetta hän on tehnyt. Lisäksi olen nähnyt John Lennonin Imagine-videossa kyseisen huoneen flyygeleineen. Tuttavani sanoi, että tuo lausahdus oli muuttanut hänen mielikuvaansa taiteesta: Taiteen ei siis tarvinnutkaan olla ainoastaan kehystettyjä kuvia ja kivipatsaita. Taide voi olla mitä tahansa! "Joskus yllättävän pienet jutut voivat vaikuttaa koko siihen tapaan, millä maailmaa katselee", tuttavani sanoi.

Tuttavani oli aivan oikeassa. Maailmaa voi katsella monin tavoin, ja jos on tarpeeksi avoin mieleltään, voi löytää estetiikkaa yllättävistäkin paikoista. Sen jälkeen, kun olin lukenut tuttavani sähköpostin, tulin keittäneeksi sipulikeittoa, johon murensin nuudeleita. Kun ruoka oli valmista ja lautasella, ja valmistauduin ottamaan ensimmäistä lusikallista, tulin katsoneeksi tarkemmin lautasellani olevaa lientä. Höyryävässä, kauniin ruskeassa liemessä killui ympäriinsä lyhyitä nuudelinpätkiä satunnaisessa järjestyksessä. Tulin ajatelleeksi: "Tämä näkymähän on niin kaunis, että sitä voisi pitää jo taiteena." Siitä tietenkin mieleeni tuli Campbell's-keittopurkkitaulu, yksi kuuluisan amerikkalaisen pop art -taiteilijan Andy Warholin teoksista.

Andy Warhol oli 1960-luvulla yksi merkittävimmistä taidekäsityksen uudistajista. Myös Yoko Ono nousi maailmanmaineeseen 60-luvulla. 1960-luku oli mullistusten aikaa. Perinteiset käsitykset musiikista, kirjallisuudesta ja muusta taiteesta murtuivat, kun monet rajoja rikkovat taiteilijat nousivat kuuluisuuteen. Yoko Onon tempauksista kerroin melko kattavasti jo edellisessä postauksessani. Andy Warhol toi keittopurkit taidegalleriaan ja teki elokuvan Sleep, joka näyttää viiden ja puolen tunnin ajan runoilija John Giornon nukkumista. The Who päätti keikkansa rikkomalla soittimensa. Jefferson Airplane teki kappaleen White Rabbit, joka sai vanhoillisilta piireiltä kritiikkiä, koska sitä pidettiin LSD-pöllyssä kirjoitettuna tekstinä. Kuitenkin laulun sanat oli napattu suoraan Lewis Carrollin kirjoista Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa, jotka oli julkaistu sata vuotta aiemmin, 1860- ja 1870-luvulla. LSD taas kehitettiin 1930-luvulla, joten ainakaan LSD:n vaikutuksen alaisena White Rabbitissakin kuvatut visiot eivät olleet syntyneet. The Doors oli Jim Morrisonille keino tuoda runojaan laajempaan julkisuuteen, ja yksi runoista pohjautui muinaiseen kreikkalaiseen tarinaan kuningas Oidipuksesta, joka tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Järkytystä kuitenkin herätti se, miten Jim Morrison käsitteli asiaa. "Father. Yes son? I want to kill you. Mother, I want to... fuck you!" johti ainakin joidenkin kertomusten mukaan siihen, että yhtye heitettiin ulos keikkapaikalta, saatteena paikan omistajan huuto "Minun lavallanihan ei kukaan nussi mutsiaan!" Jopa Beatles oli rääväsuinen: Day Tripper -kappaleessa on kohta "She's a big teaser, she took me half the way there". "Big teaser" muuttui lavaesiintymisissä monesti muotoon "prick teaser", joka oli termi jolla kuvattiin turhaan seisottajaa, eli tyttöä joka antoi ymmärtää mutta ei ymmärtänyt antaa.

Sen lisäksi, että 1960-luvulla käsitys taiteen olemuksesta muuttui rajusti, muuttui myös käsitys julkisuudesta. Andy Warhol ennusti kuuluisassa lausahduksessaan, että tulevaisuudessa jokainen olisi kuuluisa 15 minuutin ajan. Hän oli väärässä. Nykyään Internet tarjoaa kaikille median, jonka kautta saada äänensä kuuluviin. Youtube, blogisivustot ja monet erilaiset yhteisöt ovat täynnä käyttäjien tuottamaa materiaalia. Wayback Machine, Google Groups, monet muut arkistointijärjestelmät ja jopa yksittäiset käyttäjät takaavat sen, että jos jotain laittaa Internetiin, sitä ei välttämättä enää koskaan saa pois. 15 minuuttia onkin salakavalasti muuttunut lähes ikuisuudeksi, ainakin joissakin tapauksissa. Onko sitten tavallisten ihmisten Internetiin tuottama materiaali taidetta? Onko esimerkiksi tämä minun blogini taidetta? Eeei, ei ole mahdollista. Toisaalta... tekstini ylittävät teoskynnyksen, eli minulla on tekijänoikeus teksteihini. Kato mutsi, mä teen taidetta!

Yoko Onosta

Minusta itsestänikin tuntuu mielenkiintoiselta, että avaan tämän blogin kirjoittamalla Yoko Onosta. Kyseinen rautarouva kun on ainakin joidenkin tuttaviensa kertomusten mukaan melko omalaatuinen persoona.

Miksi sitten Yoko Ono? Olen ollut Beatles-fani niin kauan kuin jaksan muistaa, ja olen lukenut kovasti Beatleseistä. Siinä yhteydessä sitten on tietenkin pakostakin tullut tutustuttua myös Yoko Onoon. Eilen satuin katsomaan hänen elokuvansa Fly, josta olin kyllä lukenut jo kauan aikaa sitten, muun muassa May Pangin omaelämäkerrasta Rakas John. May Pang, joka oli ollut kuvauksissa assistenttina, kertoi varsin perusteellisesti kuvausten kulusta. Olin siis valmistautunut kyseisen lyhytelokuvan katsomiseen. Toisaalta täytyy todeta, että mikään ei voi valmistaa sen näkemiseen. Se on jotain, josta ei voi saada mielikuvaa lukemalla siitä ja sen kuvauksista. Se on jotain, mikä täytyy nähdä itse.

Flyn katsominen toi mieleeni lukioaikoina, joskus 18-vuotiaana kirjoittamani äidinkielen aineen. Aineessa olin hyödyntänyt sitä, että olin saanut varsin paljon tietoa Yoko Onosta ja hänen taiteestaan, kun olin innokkaasti ahminut kaikkea Beatlesiin ja John Lennoniin liittyvää kirjallisuutta. Kun muistin aineen, sain päähäni idean, että voisin alkaa pitää blogia, johon kirjoitan erilaisista taiteen muodoista, joihin satun törmäämään. Tuli myös mieleen, että Yoko Ono voisi olla mielenkiintoinen aloitus blogille. Hänen taiteensa kuitenkin jakaa mielipiteitä, ja siitä voisi esittää kysymyksen "taidetta vai ei?" - mikä olikin otsikkona kirjoittamassani aineessa.

Taidetta vai ei?

1960-luvun lopulla oli englantilaisessa Indica-taidegalleriassa omalaatuinen taidenäyttely, jossa yksi taideteoksista oli lauta, johon yleisö sai maksua vastaan hakata nauloja. Taiteilija oli japanilaissyntyinen amerikatar Yoko Ono. Näyttelyä oli katsomassa myös Beatles-yhtyeen laulaja-kitaristi John Lennon, jonka eräs ystävä oli tuonut galleriaan. Lennonin ystävä myös tutustutti tämän Yoko Onoon, joka ei sanonut mitään, vaan ojensi Lennonille kortin, jossa luki vain: "Hengitä." Kortti oli peräisin Yoko Onon tekemästä "runokirjasta" Grapefruit, joka koostui korteista, joissa jokaisessa oli jokin neuvo. Naulalaudan kohdalla John Lennon kysyi Yoko Onolta: "Jos annan sinulle mielikuvitusrahaa, saanko hakata lautaan mielikuvitusnaulan?" Lennon sai luvan tehdä niin, ja myöhemmin Yoko Ono sanoi, että tuolloin hän huomasi hänessä ja Lennonissa olevan jotakin samaa. Kun Yoko Ono ja John Lennon alkoivat sitten seurustella ja menivät naimisiin, sai Yoko Ono suurta julkisuutta taiteelleen.

John Lennon tukijanaan ja rahoittajanaan Yoko Ono toteutti monia erilaisia tempauksia, joita hän kutsui taiteeksi. Monet ihmiset kuitenkin olivat sitä mieltä, etteivät Yoko Onon teokset olleet taidetta, vaan ainoastaan yrityksiä saada rahaa ja julkisuutta. Kuinka muka yksi ainoa sana voisi olla runo ja laulun sanoitus? Tekijänoikeusvirastokaan ei suostunut myöntämään Yoko Onolle tekijänoikeuksia laulun "Why" sanoitukseen, joka oli vain sana "miksi", jota Yoko Ono huusi sävelmän päälle monta kertaa peräkkäin. Yoko Ono yritti monta kertaa saada "runolleen" tekijänoikeuksia, mutta tekijänoikeusvirasto ilmoitti, että runossa täytyy olla vähintään kahdeksan säettä, ennen kuin se voidaan suojata. Yoko Ono sai tekijänoikeudet vain sävelmälle nimeltä Why.

Jotkut "taideteoksensa" Yoko Ono teki rauhan nimissä, kuten esimerkiksi elokuvan "Up Your Legs Forever", jota varten hän käski 367 ihmistä studioon kuvatakseen heidän säärensä. Yoko Ono painotti sitä, että se tapahtuisi rauhan puolesta, ja hänen valitsemansa ihmiset tulivat tottelevaisesti studioon ja suostuivat kuvattaviksi. Elokuvan ensi-illan yleisö tosin kyllästyi varsin pian, ja vihellyskonsertti täytti salin: yli tunnin mittainen elokuva näytti vain erilaisia sääriä eikä siinä ollut mitään juonta.

Muutamat Yoko Onon "taideteoksista" olivat lavalla tapahtuvia. Yksi näistä oli nimeltään Cut Piece, jossa Yoko Ono istui lavalla, ja yleisö sai käydä leikkaamassa paloja hänen vaatteistaan, kunnes hän oli aivan alasti. Yoko Onon mukaan nunnat ymmärsivät tämän parhaiten. Cut Piecen jälkeen olivat jotkut nunnat sanoneet Yoko Onolle, että he tekevät periaatteessa samalla tavalla: antavat ihmisille sitä, mitä nämä tarvitsevat, eivätkä jotain sellaista, mistä ei ehkä olekaan mitään hyötyä.

Laulun Why lisäksi Yoko Ono on tehnyt useita muita erikoisia lauluja, muun muassa Oh John Let's Hope for Peace -nimisen kappaleen, jonka lauluosuus on omituista vinkumista, kirkumista ja huutamista, joiden seasta tarkkaavainen kuuntelija voi erottaa sanat "Voi John, toivokaamme rauhaa." John Lennonin eläessä Yoko Onon laulut olivat varsin usein tämän tyylisiä, mutta Mark Chapmanin ammuttua John Lennonin New Yorkissa joulukuussa 1980 Yoko Ono teki levyn Season of Glass, jonka lauluissa oli enemmän sanoja kuin ennen. Lisäksi Yoko Onon omalaatuinen ääntely oli vähentynyt melkein olemattomiin. Ehkä Season of Glass oli Yoko Onolle surutyötä Lennonin kuolemasta, sillä eräs kappale alkaa laukauksilla, joiden jälkeen Yoko Ono huutaa kärsivällä äänellä: "Ei!"

John Lennonin eläessä lehdet kirjoittivat paljon Yoko Onon tempauksista. Tekipä Yoko Ono mitä tahansa, hän sai yleisöä ja täytti palstamillimetrejä. Olihan hän "Beatle-Johnin" vaimo, ja monet halusivat nähdä, minkälaista "taidetta" hän teki. Nykyään Yoko Ono ei ole julkisuudessa niin usein kuin Lennonin eläessä, mutta kuitenkin yhä saa silloin tällöin lukea lehdistä hänen taiteestaan ja teoistaan. Onhan hän Lennonin leski.

Persianlahden sodan aikana, vuoden 1991 alussa, Yoko Onolla oli näyttely Suomessa. Hän kävi näyttelyn avajaisissa, ja maalautti ääriviivansa useaan kohtaan taidegallerian seiniin. Yoko Onon kunniaksi oli myös otettu esille "Sota on ohi - jos sinä niin haluat" -julisteita, joita John Lennon ja Yoko Ono olivat 1960-luvun lopulla liimauttaneet useiden kaupunkien mainospylväisiin ympäri maailman. Yoko Ono oli iloinen näiden julisteiden esiinotosta ja sanoi haastatteluissa, että ne ovat yhä varsin ajankohtaisia.

Onko Yoko Ono sitten taiteilija vai huijari? Saman kysymyksen voisi kysyä kenestä avant garde -taiteilijasta tahansa. Jotkut Yoko Onon töistä ovat taidetta, vaikka ne poikkeavatkin perinteisestä taidekäsityksestä eivätkä siksi saa joidenkin ihmisten hyväksyntää. Jotkut ovat erikoisuuksia, jotka herättävät keskustelua. Mutta joukkoon mahtuu myös mauttomuuksia. Kuitenkin Yoko Ono on mielestäni taiteilija. Avant garde -taide on taidetta, joka ei kuitenkaan ole taidetta. Avant garde voi ottaa tavallisen käyttöesineen ja sijoittaa sen taidegalleriaan tehden siitä taidetta. Avant garde on mielikuvitusta, ja Yoko Onon työt ovat mielikuvituksen taidetta.

Aineessa en maininnut ollenkaan lyhytelokuvaa Fly. Varmaankin siksi, että vielä lukioaikoina olin varsin ujo tyttö, enkä olisi mitenkään kehdannut antaa äidinkielen opettajani nähtäväksi ainetta, jossa kirjoitan alastomana makaavasta naisesta, joka on niin vahvasti huumeiden vaikutuksen alaisena, että ei pysty liikuttamaan sormeaankaan, ja kärpäsestä joka kulkee hänen ihollaan ja menee jopa vaginaan asti. Silloin minulla oli jotain itsesuojeluvaistoa.

Sittemmin räväkkyys on astunut kuvaan. Minun ei myöskään tarvitse enää miettiä, kuinka perverssinä opettaja minua pitää, koska lukioaika ja teini-ikäkin menivät jo. Voin siis rauhassa istahtaa tietokoneeni ääreen tai vetää läppärin syliini ja kirjoittaa oman näkemykseni eräästä lyhytelokuvasta nimeltään Fly. Kunhan vain saan muodostettua näkemyksen - Fly on jotain minkä kuvaamiseen on hankalaa löytää sanoja. En ole edes varma, pystynkö siihen, vai jääkö Yoko Ono toistaiseksi tämän yhden postauksen ja lukioaikaisen aineen varaan. Ainakin Yoko Ono toimi loistavasti blogin herättäjänä.