...eli Yoko Onon pojan paluun kosto. Ei, en kirjoita Fly-lyhytelokuvasta. Yoko Ono kuitenkin tuntuu olevan varsin ajatuksia herättävä taiteilijatar, ja tarjoaa loistavan lähtöalustan taiteen olemuksen pohtimiselle.
Eräs tuttavani kommentoi edellistä postaustani. Hän muisteli teini-ikäänsä, ja yhtä silloin lukemaansa Yoko Onon kommenttia taiteesta. Hän ei ollut aivan varma, muistiko lausahduksen oikein, mutta sanoi sen olleen jotain tyyliin "Jos panen Johnin kanssa vihreän omenan valkoiselle flyygelille muuten tyhjässä valkoisessa huoneessa ja katselemme sitten sen vähittäistä hajoamista, se on taidetta." Itse en ole aiemmin kuullut kyseistä kommenttia, mutta toisaalta en olekaan lukenut yhtään kirjaa joka olisi kirjoitettu varsinaisesti Yoko Onosta; olen tutustunut häneen lähinnä kylkiäisenä lukiessani Beatlesistä ja John Lennonista kirjoitettuja kirjoja. Uskon kuitenkin että Yoko Onon suusta on hyvinkin voinut tulla kyseinen määritelmä - se sopii siihen, millaista taidetta hän on tehnyt. Lisäksi olen nähnyt John Lennonin Imagine-videossa kyseisen huoneen flyygeleineen. Tuttavani sanoi, että tuo lausahdus oli muuttanut hänen mielikuvaansa taiteesta: Taiteen ei siis tarvinnutkaan olla ainoastaan kehystettyjä kuvia ja kivipatsaita. Taide voi olla mitä tahansa! "Joskus yllättävän pienet jutut voivat vaikuttaa koko siihen tapaan, millä maailmaa katselee", tuttavani sanoi.
Tuttavani oli aivan oikeassa. Maailmaa voi katsella monin tavoin, ja jos on tarpeeksi avoin mieleltään, voi löytää estetiikkaa yllättävistäkin paikoista. Sen jälkeen, kun olin lukenut tuttavani sähköpostin, tulin keittäneeksi sipulikeittoa, johon murensin nuudeleita. Kun ruoka oli valmista ja lautasella, ja valmistauduin ottamaan ensimmäistä lusikallista, tulin katsoneeksi tarkemmin lautasellani olevaa lientä. Höyryävässä, kauniin ruskeassa liemessä killui ympäriinsä lyhyitä nuudelinpätkiä satunnaisessa järjestyksessä. Tulin ajatelleeksi: "Tämä näkymähän on niin kaunis, että sitä voisi pitää jo taiteena." Siitä tietenkin mieleeni tuli Campbell's-keittopurkkitaulu, yksi kuuluisan amerikkalaisen pop art -taiteilijan Andy Warholin teoksista.
Andy Warhol oli 1960-luvulla yksi merkittävimmistä taidekäsityksen uudistajista. Myös Yoko Ono nousi maailmanmaineeseen 60-luvulla. 1960-luku oli mullistusten aikaa. Perinteiset käsitykset musiikista, kirjallisuudesta ja muusta taiteesta murtuivat, kun monet rajoja rikkovat taiteilijat nousivat kuuluisuuteen. Yoko Onon tempauksista kerroin melko kattavasti jo edellisessä postauksessani. Andy Warhol toi keittopurkit taidegalleriaan ja teki elokuvan Sleep, joka näyttää viiden ja puolen tunnin ajan runoilija John Giornon nukkumista. The Who päätti keikkansa rikkomalla soittimensa. Jefferson Airplane teki kappaleen White Rabbit, joka sai vanhoillisilta piireiltä kritiikkiä, koska sitä pidettiin LSD-pöllyssä kirjoitettuna tekstinä. Kuitenkin laulun sanat oli napattu suoraan Lewis Carrollin kirjoista Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa, jotka oli julkaistu sata vuotta aiemmin, 1860- ja 1870-luvulla. LSD taas kehitettiin 1930-luvulla, joten ainakaan LSD:n vaikutuksen alaisena White Rabbitissakin kuvatut visiot eivät olleet syntyneet. The Doors oli Jim Morrisonille keino tuoda runojaan laajempaan julkisuuteen, ja yksi runoista pohjautui muinaiseen kreikkalaiseen tarinaan kuningas Oidipuksesta, joka tappoi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Järkytystä kuitenkin herätti se, miten Jim Morrison käsitteli asiaa. "Father. Yes son? I want to kill you. Mother, I want to... fuck you!" johti ainakin joidenkin kertomusten mukaan siihen, että yhtye heitettiin ulos keikkapaikalta, saatteena paikan omistajan huuto "Minun lavallanihan ei kukaan nussi mutsiaan!" Jopa Beatles oli rääväsuinen: Day Tripper -kappaleessa on kohta "She's a big teaser, she took me half the way there". "Big teaser" muuttui lavaesiintymisissä monesti muotoon "prick teaser", joka oli termi jolla kuvattiin turhaan seisottajaa, eli tyttöä joka antoi ymmärtää mutta ei ymmärtänyt antaa.
Sen lisäksi, että 1960-luvulla käsitys taiteen olemuksesta muuttui rajusti, muuttui myös käsitys julkisuudesta. Andy Warhol ennusti kuuluisassa lausahduksessaan, että tulevaisuudessa jokainen olisi kuuluisa 15 minuutin ajan. Hän oli väärässä. Nykyään Internet tarjoaa kaikille median, jonka kautta saada äänensä kuuluviin. Youtube, blogisivustot ja monet erilaiset yhteisöt ovat täynnä käyttäjien tuottamaa materiaalia. Wayback Machine, Google Groups, monet muut arkistointijärjestelmät ja jopa yksittäiset käyttäjät takaavat sen, että jos jotain laittaa Internetiin, sitä ei välttämättä enää koskaan saa pois. 15 minuuttia onkin salakavalasti muuttunut lähes ikuisuudeksi, ainakin joissakin tapauksissa. Onko sitten tavallisten ihmisten Internetiin tuottama materiaali taidetta? Onko esimerkiksi tämä minun blogini taidetta? Eeei, ei ole mahdollista. Toisaalta... tekstini ylittävät teoskynnyksen, eli minulla on tekijänoikeus teksteihini. Kato mutsi, mä teen taidetta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti